Yllätys oli minulle suuri, kun kisapunnituksessa painoni olikin muka noussut 400 g, vaikka olin käynyt juuri pissillä ja hikoillutkin hieman automatkan aikana. En yleensäkään luota vaakoihin ja kuulin muutamalta muulta kisaajalta, että heidänkin mielestään kisavaaka näytti enemmän kuin pitäisi. Salikisat kun kuitenkin oli, pieni painon ylitys ei ollut vakavaa. Tunsin kuitenkin pettymystä, sillä olin tosissani yrittänyt pitää huolta painosta - tosin tiesin olevani siinä aika rajoilla joka tapauksessa.
Olin pakannut reppuun kasan erilaisia eväitä siltä varalta, että energiaa pitäisi tankata nopeasti. Nälkäisenä en voisi keskittyä mihinkään. Ottelulistan mukaan oma otteluni olisi kuitenkin vasta myöhemmin iltapäivällä, joten laskeskelin voivani syödä ihan kunnon aterian ennen sitä. Niinpä menimme istuskelemaan paikalliselle ABC:lle ja söin kanapasta-aterian. Kaverit, joiden kisat olisivat aikaisemmin, söivät vähän kevyemmin.
Kun oli aika ruveta palailemaan takaisin kisahallille, alkoi minuunkin viimein iskeä pieni jännityksen sävy. Olisin halunnut vain jäädä istuskelemaan huoltoasemalle tai hypätä suoraan tulevaisuuteen pitkälle iltapäivään, kun matsi olisi jo ohitse. Aivan viimeistä tuntia myöten väitin, etten jännittänyt vaan taktiikkani oli välttää koko asian miettimistä. Taktiikka tuntui auttavan ja pystyin seuraamaan seurakavereiden otteluita rentoutunein mielin. Hallissa oli ihan kiitettävästi yleisöäkin, joten ilmassa oli ihan oikean urheilutapahtuman tuntua.
Valmentajan ohjeena oli alkaa lämmitellä noin puoli tuntia ennen oman matsin alkua. Sitten se oli menoa "liukuhihnalle", jossa ottelijoita valmisteltiin, laitettiin kehään ja julistettiin voittaja ennen seuraavaa matsia. Enää ei voinut ruveta miettimään mitään ylimääräistä. Kävin vaihtamassa vaatteet ja rupesin lämmittelemään hyppynarulla ja venyttelyillä. Yksi huoltaja valeli hierovin liikkein jalkoihini ja hartioihin thailinimenttiä ja toinen huoltaja piti vielä pari erää tyynyjä sykkeiden nostattamiseksi. Kun edeltävässä matsissa oli menossa viimeinen erä, minulle puettiin suojavarusteet: rintapanssari, kypärä, hanskat ja säärisuojat. Vastustajani nimi jo kuulutettiin kun viimeistä säärisuojaani vielä kiskottiin jalkaan. Sitten vain reippaasti valmentajan kanssa punaiseen kehäkulmaukseen.
Hädin tuskin olin ehtinyt nousta kehään ja saada hammassuojat suuhun kun ottelu oli jo alkamassa. En tiedä mitä tapahtui, mutta kun ensimmäisen 10 sekunnin aikana pääsin tekemään ensimmäisen hyökkäykseni, pääsin jonkinlaiseen flow-tilaan. Varusteet tuntuivat hyvältä päällä, tatami tuntui hyvältä jalkojen alta, hengitys kulki hyvin ja kaikki mitä tein, tuntui uppoavan vastustajaan. Ensimmäinen erä ei tuntunut juuri missään ja tiesin jo siinä vaiheessa, että tämä tulisi päättymään hyvin. Toiseen erään tuli käsky olla jo aktiivisempi, kun ensimmäisessä roolini oli enemmän passiivinen. Vasta kolmannessa erässä tekeminen alkoi jo hapottaa suuremmassa määrin. Kun kongi viimeisen kerran kumahti, haukoin happea kuin viimeistä päivää. Valmentajat riisuivat varusteeni pois ja tuomari pyysi ottelijat kehän keskelle voittajan julistusta varten. Hetken ehdin miettiä mikä lopputulos tulisi olemaan, mutta ottelu oli ollut omastakin mielestäni täysin minun vietävissäni, ettei voittajasta olisi epäselvyyttä. Lopulta käteni nostettiin ylös.
Ottelun jälkeen adrenaliinitärinä kesti vielä jonkin aikaa. Vaikka minulle ei ollut ehtinyt tulla kummoinenkaan hiki, kävin kuitenkin rauhoittavassa lämpimässä suihkussa ja pesemässä myös voimakkaasti tuoksuvan linimentin pois. Seurakavereilta tuli paljon onnitteluita hyvästä matsista. Oli vaikea käsittää, että pitkään odotettu matsi olisi nyt viimein hoidettu alta pois. Hyvillä mielin jäin vielä katsomaan päivän loputkin matsit ja kaikkiaan kisahallilla tuli oltua 6 tuntia ennen kuin lähdimme viimein kotimatkalle. Kotimatkalla tunteet olivat hyvin ristiriitaiset mutta kaipa erilaiset tunteet kuuluvat urheiluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti