Elämää kahden urheilijan taloudessa

Poikaystäväni pelaa salibandya maalivahtina vaihtelevasti 2-6 kertaa viikossa, parit treenit oman joukkueen kanssa ja joitain satunnaisia vuoroja muissa joukkuissa tarpeen ja kysynnän mukaan. Alempien divarijoukkueiden salivuorot ovat yleensä aika myöhään, joten minä jään palauttelemaan omista treeneistä, kun Poitsu kerää kamppeensa ja lähtee treeneihin. Aiemmin toivotin Poitsulle hyvät treenit, niin kuin hänkin usein toivottaa minulle. Nykyään kehoitan vain olemaan telomatta itseään, sillä se on tärkeämpää. Hänen molemmat polvensa ovat aiheuttaneet vuorollaan pitkän peli- ja treenitauon viimeisten parin vuoden aikana eikä olisi kiva, jos polvet menisivät nyt lopullisesti rikki.

Kun itse tulen treeneistä, Poitsu kysyy miten treenit meni. Jos meni kivasti, selitän asioita innostuneen ympäripyöreästi, sillä sitä tunnetta ja meininkiä on vaikea kuvailla. Mutta jos joskus sattuisi hieman ketuttamaan, tuskin jaksan selittää mitään ennen kuin saan ruokaa ja käyn suihkussa. Poitsun treenien jälkeen, jos siis olen vielä hereillä, keskustelemme myös miten hänen treenit menivät. Kovasykkeisten treenien jälkeen on aivan turha heti yrittää saada unenpäästä kiinni, joten Poitsu jää vielä tietokoneelle kun minä yritän jo nukkua, sillä minun on noustava aamulla töihin.

Joskus esittelen omia treenimustelmiani, aika usein käymme läpi myös Poitsun mustelmat ylävartalossa, käsivarsissa ja lonkissa. Pehmustettukaan pelipaita ei suojaa kaikilta iskuilta, joita täsmälauotut sählypallot aiheuttavat. Joskus on myös sormet verillä, kun pelikaverit talloo sormille.

Minä vastaan meillä ruoanlaitosta. Tykkään tehdä ruokaa ja keittiössä voi vierähtää tunti tai parikin päivässä. Teen ja syön joka päivä itsetehtyä ruokaa, sillä haluan tietää mitä lautasellani on. Poitsu tykkää tilata roskaruokaa kotiin, ja syön pitsan tai kanarullan mielelläni itsekin, kunhan se ei ole aivan jokaviikkoista. Ruokaostokset teemme yhdessä mutta lähinnä minä päätän siitä mitä oikeaa ruokaa ostetaan ja syödään.


Minun on saatava ruokaa säännöllisesti 3-4 tunnin välein mutta Poitsu voi elää vaikka koko päivän kahvilla ja syödä illalla sitten 3 hengen ruoat kerralla. Aamukahvit juomme yhdessä mutta usein jo puoli kuppia on liikaa minulle.

Harrastamme liikuntaa paljon myös yhdessä: kesällä frisbeegolfia, tennistä, juoksua, uintia. Talvella käymme luistelemassa ja pelaamassa jääkiekkoa sekä lyhyillä kävelylenkeillä. Hiihtämässäkin olemme käyneet pari kertaa, mutta sitten Poitsun monon vetoketju meni rikki niin, että vain minä saan ne monot enää jalkaan, ja nyt minä olen ominut Poitsun monot ja sukset itselleni. Minä harrastan lajitreenien lisäksi todella paljon muutakin liikuntaa, sillä näen sen osana kokonaisuutta ja liikunnallisuus on elämäntapani. Poitsua kiinnostaa liikuntana oikeastaan vain salibandy, toisaalta hänellä on myös fyysinen työ jonka ohella ei edes ole välttämätöntä liikkua säännöllisesti.

Poitsun intohimona on fyysisen kehittymisen sijaan moottoriurheilu ja tietokonepelit, joihin minäkin yritän osallistua myös omien rajojeni mukaisesti. Moottorikelkkailemaan en mukaan lähde mutta Poitsun cartingia ja mönkijällä ajoa on tullut seurattua kuten myös näiden kaikkien vehkeiden remontointia. TV:n välityksellä arkipäivään kuuluu myös rallin ja formuloiden seuraamista.

Virtuaalilasit kuuluvat myös kotimme käytettyihin "treenivälineisiin". Niillä kun pelaa, niin fyysinen aktivoituminen ja hikoilu on taattua. Olohuoneemme muistuttaa muutenkin kuin elokuvateatteriin rakennettua jumppasalia. Seinällä on iso valkokangas, erilaisia laitteita ja piuhoja on joka paikassa, mutta keskellä on iso tila ja nurkassa odottaa erilaisia jumppapalloja, rollereita ja muita jumppavermeitä. Ne ovat ahkerassa käytössä molemmilla.

Viikot 20 ja 21

Flunssasta palautuminen tapahtui hitaammin kuin oletin ja vasta noin viikon päästä viimeisistä oireista olin sataprosenttisessa kunnossa. Sehän ei tietenkään estänyt tekemästä ohjelman mukaisia treenejä ja käymään 3 kertaa viikossa hiihtämässä. Toisella viikolla alkoi olla taas virtaa entiseen malliin ja lihaskuntohommelitkin tuntuivat taas hyvältä. Kävinpä sunnuntaina jopa sparritreeneissä, joissa ehdinkin ottamaan kuitenkin vain 5 3-minuuttista erää niin ettei treeneistä toisaalta tullut liian raskaatkaan.

Tällä peruskuntokaudella fysiikkaohjelmaan kuuluu yksi kuntopiiritreeni ja kaksi kahvakuulatreeniä viikossa. Tuo kaksi kahvakuulakertaa on osoittautunut yllättävän haasteelliseksi. Tuntuu että samaa ohjelmaa on pyörittämässä vähän väliä, kun treenien väliin tulee välipäiviä vain pari tai korkeintaan muutama. Treenin läpivientikin vie 20-30 minuuttia joten kyllä se ihan oikeasta treenistä käy. Liikkeet on  määrätty etukäteen eikä niissä sinänsä ole mitään erikoista, ehkä ovat hieman tylsiä. Periaatteessa voisin tehdä kahvakuulatreenin omillakin liikkeillä mutta mennään nyt näillä ja katsotaan tuleeko tulosta.

Viikot 18 ja 19

Viimeistä kahta viikkoa leimasi ensin poikaystävän flunssa ja sitten lopulta oma sairastuminen samaan nuhaflunssaan. Viikon ehdin jo kuvitella, etteivät oireet iske minuun, mutta toisin kävi. Treeniviikko oli muutoin mennyt normaalisti, mutta mauantaina pitkän pyörälenkin jälkeen kurkkua alkoi karhentaa. Kuvittelin vain hieman vilustuneeni, kun pitkästä aikaa pyöräilin hieman pidempään sukuloitsemaan ja hikoilin voimakkaasti pakkaskelillä. Seuraavana päivänä kävimme kaverin kanssa hiihtämässä 10 km ja silloinkin sykkeen noustessa keuhkoja poltti oudosti, vaikka kevyemmillä sykkeillä hiihtäminen tuntui tosi mukavalta ja kelihän oli aivan loistava.

Viikolla 19 kävin vielä maanantain treeneissä, mutta sitten tiistaiaamuna olikin kurkku jo niin kipeä, että tiesin seuraavien päivien olevan täyslepoa. Kurkkukipu kyllä hellitti mutta lämpöä nousi ja nenä oli jatkuvasti tukkoinen ja vuoti voimakkaasti. Nenäsumutteella ja sisulla jaksoin työpäivät ja sain jotenkuten nukuttua, mutta liikkuminen ei tullut kysymykseenkään. Vasta perjantaina olo alkoi olla normaalin puolella ja pystyin käymään hieman pidemmän kävelylenkin ja tekemään soveltavan kuntojumpan kotona. Viikonlopunkin otin vielä kevyesti lähinnä luistellen.

Täyslepo ei tässä vaiheessa ole mitenkään huono asia, kun nyt helmikuun alusta alkaa treeniohjelma jälleen alusta. Muutamassa päivässä ehti miettimään omaa olemistaan syvemminkin: kummasti jäi työpäivän jälkeen aikaa, kun ei ollut kiire treenata. Tiistainakin ehdin katsomaan ties miten monta jaksoa erilaisia TV-sarjoja. Torstaina taas kävimme oopperaesityksessä. Pitempikin tauko saattaisi jopa olla tarpeen. Hieman tunnustellen kun tuntuu, että kehoni on tällä hetkellä todella väsynyt. Kevyenkään kahvakuulan nostelu ei tunnu yhtään kivalta. Pahin hiihtokuumekin alkaa taittua. Ehkäpä flunssasta toipuminen vain vie hieman aikaa...